Olen syntynyt ja kasvanut perheessä, jossa toinen vanhemmistani oli näkövammainen – tai sokea, niinkuin minun lapsuudessani sanottiin. Isäni näkövammaisuus tietysti vaikutti elämäämme monella eri tavoin. Yhteiskunta oli lapsuudessani kovin erinäköinen kuin tämän päivän Suomi. Työmarkkinoilla ei ollut minkäänmuotoisia järjestäytyneitä tukityömarkkinoita, sosiaaliturva oli kovin puutteellista ja asenneilmapiiri aistivammaisia kohtaan raaka tai ainakin yhdenvertaisuutta kovasti vähättelevä. Vielä aivan viime aikoina on tullut julkisuuteen tietoja siitä, että 1970-luvun Suomessakin kuulovammaisia ihmisiä steriloitiin. Itsekin muistan lapsuuden kauppareissulta, että myyjät mielummin hoitivat ostokset minun, oppaana ostoksilla mukana olleen pikkutytön kanssa, kuin aikuisen isäni kanssa. Asenteet ovat vuosikymmenet kuluessa onneksi kehittyneet merkittävästi parempaan suuntaan.

En koskaan kokenut isän näkövammaa negatiivisena asiana, vaan ihailin häntä suuresti. Tietysti olin aina välillä surullinen hänen sokeudestaan ja yritin kuvitella, millaista 10-vuotiaan pikkupojan elämä oli ollut traagisen, sokeutumiseen johtaneen räjähdysonnettomuuden vuoksi. Empaattisena lapsena kuljin usein pitkiä aikoja silmät kiinni ja yritin kokea, millaista sokean ihmisen elämä olisi. Opettelin myös pistekirjoituksen ja olin pitkään kirjeenvaihdossa näkövammaisen, ikäiseni kuopiolaistytön kanssa. Teini-iässä riitelin ja itkeskelin isälle, kun en ymmärtänyt, miksi hän ei lähtisi tutkimuksiin selvittämään, voisiko nykyteknologialla palauttaa osan hänen näkökyvystään. 

Kun nyt aikuisena tarkastelen elämääni, voin sanoa, että sain elää kovin onnellisen lapsuuden. Elämä oli aineellisesti tietysti kovin vaatimatonta, mutta turvallista ja henkisesti rikasta. Isä oli yleensä aina kotona ja hänellä oli kaikki aika maailmassa jutella, auttaa läksyissä, pelata korttia ja juoda teetä meidän lasten kanssa, kun tulimme koulusta. Äiti luki isälle illalla töistä tultuaan joka ilta tuntikausia kirjaa ja jo lapsena kuulimme romaanin ja historiankirjan toisensa jälkeen ääneen luettuina. Teimme perheen kanssa yhteisiä retkiä lähialueiden luontoon ja saimme sisarusteni kanssa toimia isän luonto-oppaana; ”kuusipuu oikealla, iso kivi vasemmalla, edessä se tuttu mäki, jonka päällä syömme aina eväät”. 

Olen onnellinen siitä, että olen saanut hyvät eväät elämään. Että vanhempani esimerkillään opettivat, miten toinen toisiamme tukien voimme pärjätä. Ja että jo nuorena ymmärsin, että vaikeankin vamman tai sairauden kanssa voi elää hyvää elämää. Joitakin vuosia sitten, kun itse sairastuin vakavaan syöpäsairauteen, oli yksi ensimmäisistä ajatuksistani ”isäkin pärjäsi, kyllä minäkin pärjään”. 

Kirjoitus on julkaistu kokumnina AIRUT -lehdessä 15.12.2018.