Nykyisen Suomen ollessa osa vanhaa Ruotsin valtakuntaa sodat leimasivat pitkiä ajanjaksoja kansalaisten arkea. Ennen vanhan, yhteisen valtakunnan hajoamista Napoleonin sotien seurauksena melkein kaikki Ruotsin kuninkaat sotivat Tanskaa (ja siihen kuulunutta Norjaa) vastaan ja moni myös ensin Novgorodia ja Venäjää vastaan. Valtakunnan itäraja siirtyi vuosisatojen aikana useasti itään ulottuen pisimmillään nykyisen Pietarin tienoille.
Kansallisvaltioiden syntyä edeltävänä aikana valtakuntia yhdistivät lähinnä kuningashuoneet. Pohjolassa tämä ilmeni kahden alueellisen suurvallan, Tanskan ja Ruotsin keskinäisenä kamppailuna vaikutusvallasta. Siitä oli kysymys myös Ruotsin niin sanottuna suurvaltaaikana ennen kuin Venäjä nousi ensin kilpailijaksi ja sitten ylivoimaiseksi tekijäksi Pohjois-Euroopassa ja laajemminkin. Pohjolan kehittyminen neljäksi, myöhemmin viideksi pieneksi itsenäiseksi ja taloudellisesti vahvaksi maaksi sai alkunsa suurvaltapolitiikan pyörteissä 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Ranskan keisari Napoleon I ja Venäjän tsaari Aleksanteri I sopivat Tilsitissä (1807) silloisen Ruotsin viiden itäisen maakunnan eli myöhemmän Suomen siirtymisestä Venäjän imperiumin alaisuuteen. Kun Ruotsin johtoon nousi Jean Baptiste Bernadotte, joka kuninkaana sai nimen Kaarle XIV Juhana, hän luopui aikeista vallata menetetyt valtakunnan osat takaisin. Sen sijaan hän solmi rauhan Venäjän kanssa ja loi samalla pohjan Ruotsin vielä nykyäänkin noudattamalle idänpolitiikalle. Sen seurauksena koko Pohjolassa koitti ennennäkemättömän pitkä rauhan aika. Tähän vaikuttivat selvästi sekä pienten valtioiden keskinäinen tasapaino että etenkin Ruotsin uusi idänpolitiikka ja Suomen rauhanomainen kehitys.
Historia opettaa, miten riippuvaisia alueita yleiseurooppalaisista tapahtumista ovat olleet tuleva Suomi ja myös kaikki Pohjolan maat, vaikka pohjoisen sodat ja rauhat ovatkin olleet Euroopassa eräänlainen sivunäyttämö suurempien tapahtumien varjossa. Näin on ollut ja on vieläkin. Kun isot eurooppalaiset voimat liikkuvat, liikenteen melu kuuluu täällä pohjoisessakin. Kansallisuusaatteen kehittyessä ja kansallisvaltioiden rakentamisen kaudella 1800-luvulla koko Eurooppa oli poikkeuksellisen rauhallinen, vaikkei sodilta silloinkaan kokonaan vältytty. Pohjolaan kansallisuusaatteen rinnalle kehittynyt skandinavistinen suuntaus kärsi valtiotasolla romahduksen Saksan ja Tanskan välisessä sodassa, mutta jäi elämään kansalaisten mielissä.
Ensimmäinen maailmansota ei välittömästi koskettanut muita Pohjolan maita, mutta Suomen myöhempään kehitykseen se vaikutti ratkaisevasti. Maan itsenäistyminen oli tulosta Euroopan ja maailman välienselvittelyistä ja erityisesti Venäjän sekasorrosta.
Toinen maailmansota kosketti koko Pohjolaa, mutta eri maita eri tavalla. Yhteistä oli kuitenkin, että suurvaltojen liikkeet ja välienselvittelyt järkyttivät syvästi sotaa edeltänyttä asetelmaa. Pohjoismaiden pyrkimys säilyä puolueettomina ei toteutunut muiden kuin Ruotsin osalta – ja sielläkin vain vaivoin. Suomi joutui talvisodassa Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi ja valitsi taistelun tien, kun taas Baltian maat antautuivat ja joutuivat sodan myöhemmissä vaiheissa myös Saksan valloittamiksi. Jatkosodassa Suomi pyrki Saksan rinnalla valloittamaan takaisin talvisodassa menettämiään alueita ja vielä laajentamaan valtakuntaa siinä kuitenkaan onnistumatta.Ruotsi onnistui taitavalla luovimispolitiikalla välttämään sodan. Maa oli kallellaan ensin Saksan, sittemmin länsivaltojen suuntaan. Suomelle Ruotsi antoi merkittävää apua, mutta ei valtiona osallistunut sotaan. Maiden puolustusvoimien sotaa edeltäneet, varsin pitkälle menevät yhteistyösuunnitelmat eivät toteutuneet, koska niiltä puuttui tosipaikan tullen sekä poliittisen että valtiollisen tason hyväksyntä. Nämä kuolleeksi kirjaimeksi jääneet suunnitelmat koskivat erityisesti Ahvenanmaata, mutta niihin sisältyi myös laajakantoisempia kaavailuja. Sodan alkuvaiheessa Ruotsi suhtautui varsin nuivasti Norjan ja Tanskan auttamiseen, mutta Saksan jouduttua suursodassa alakynteen Ruotsi alkoi tukea myös länsinaapureitaan. Varsinkin apu Norjalle oli merkittävää. Maailmansodan jälkeinen tilanne Pohjolassa oli ratkaisevasti muuttunut sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna. Norja ja Tanska kuuluivat muodollisesti voittajiin, Ruotsi oli selvinnyt sodan läpi liittoutumattomana, mutta Saksan rinnalla sotinut Suomi kuului häviäjiin.
Sodan jälkeen kaikki sotaan osallistuneet tai sen kohteeksi joutuneet pohjoismaat joutuivat määrittelemään uudelleen ulko- ja turvallisuuspoliittisen suuntauksensa varsin erilaisista lähtökohdista. Sodan aikana itsenäiseksi julistautunut Islanti päätyi sopimukseen Yhdysvaltojen kanssa. Maa olikin sodan aikana toiminut Atlantin yli tapahtuvien kuljetusten ja Neuvostoliitolle länneltä suunnatun avun tärkeänä tukipisteenä. Maalla ei ollut omia puolustusvoimia, eikä se ole myöhemminkään sellaisia kehittänyt. Skandinavian maat kävivät sodan jälkeen neuvotteluja pohjoismaiden sotilasliiton muodostamiseksi, mutta neuvottelut kariutuivat lähinnä siksi, että Norja ja Tanska katsoivat sodanaikaisten kokemustensa perusteella turvallisuutensa vaativan järeämpiä ratkaisuja. Molemmat maat liittyivät 1949 Islannin tavoin Natoon. Myöhempää asetelmaa ajatellen on merkityksellistä, että Norja ja Tanska tekivät rajoituksia sotilasliittoon osallistumiseensa: kumpikaan ei hyväksynyt ydinaseita alueellaan rauhan aikana, ei myöskään tukikohtia. Myöhemmin Norja vielä rajasi ulkomaiset sotilaat ulos harjoituksista maan pohjoisosassa, lähellä Neuvostoliittoa. Ruotsi, joka oli onnistunut pysymään sodan ulkopuolella, jatkoi edellisen vuosisadan alussa omaksumaansa politiikkaa ja kehitti kokoonsa nähden huomattavat puolustusvoimat liittoutumattomuutensa turvaksi. Suomen osalta tilanne sotien jälkeen oli vielä muita pohjoismaita vaikeampi ja muutosvaatimukset suurempia. Maa oli hävinnyt sodan, Neuvostoliitolla oli sotilastukikohta pääkaupungin lähistöllä ja valvontakomissio käytti maassa valtaa. Suomen oli luotava täysin uusi ulko- ja turvallisuuspolitiikka Neuvostoliiton varjossa. Luottamuksellisten suhteiden aikaansaaminen ja ylläpito suureen naapuriin oli Suomen elinehto ja ainoa realistinen tie edetä. Suomi ei ymmärrettävästi voinut ajatellakaan osallistumista neuvotteluihin pohjoismaiden puolustuspolitiikasta. Pohjoismaisen sotilasliiton kariutumisen jälkeen Suomi osallistui kuitenkin neuvotteluihin ”pehmeämmästä” pohjoismaisesta yhteistyöstä, joka aikanaan johti Pohjoismaiden neuvoston perustamiseen. Aivan alusta lähtien Suomi ei voinut neuvoston työhön osallistua, mutta paikat oli varattu ja ne otettiin käyttöön 1955, kolme vuotta neuvoston perustamisen jälkeen.
Hävinneen maan luotsaaminen uusissa oloissa tuli ensin Juho Kusti Paasikiven ja myöhemmin Urho Kekkosen tehtäväksi. Näiden kahden henkilön merkitystä sodanjälkeisenä ja kylmän sodan kautena on vaikeaa yliarvioida. Suomen eteläpuolella tilanne on sodan jälkeen muuttunut vielä Suomen tilannetta ratkaisevammin Viron, Latvian ja Liettuan muututtua neuvostotasavalloiksi ja Neuvostoliiton saatua haltuunsa Itämeren itäisen ja Suomenlahden eteläisen rannan. Neuvostoliitto oli myös etelämpänä Euroopassa siirtänyt vaikutusvaltaansa huomattavan paljon lännemmäksi sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna.
Jo ennen Euroopan ”lopullista” jakoa Neuvostoliitto sitoi Itä-Euroopan maat itseensä sopimusjärjestelmällä, joka teki niistä läheisiä liittolaisia. Vastaavantyyppistä sopimusta tarjottiin myös Suomelle, mutta Paasikiven väistöliikkeiden ja vastaehdotuksen turvin käytyjen neuvottelujen tuloksena oli Itä-Euroopan maiden sopimuksiin verrattuna erilainen sopimus, joka rajasi Suomen velvoitteet. Vuonna 1948 Neuvostoliiton ja Suomen välillä solmittu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus (YYA) merkitsi, että Suomi sitoutui olemaan antamatta aluettaan Saksan tai sen liittolaisten käyttöön sotatoimiin Neuvostoliittoa vastaan. Suomi sitoutui taistelemaan, mutta vain oman maan alueella. Neuvostoliiton mahdollisesta avusta osapuolten tulisi sopia erikseen.
Merkillepantavaa tässä on taas kerran, että Suomi oli eräänlaisessa sivuroolissa. Pääosissa olivat suuret maat Saksa ja Neuvostoliitto. Sotilaallisen ytimen lisäksi YYA-sopimus käsitti myös yhteistyöhön ja ystävyyteen liittyvät artiklat, joiden varaan yhteistyötä itään päin rakennettiin koko kylmän sodan ajan.
Suomen tie ulos vakavasta ja epävakaasta tilanteestaan toisen maailmansodan jälkeen oli vaivalloinen. Tilanne vakiintui vasta 1950-luvulla sotakorvausten tultua maksetuiksi, Neuvostoliiton palautettua ennenaikaisesti sotilastukikohtansa Suomelle ja Suomen liityttyä Yhdistyneisiin kansakuntiin ja Pohjoismaiden neuvostoon. Ratkaisevaa oli Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen. Idänpolitiikkaa rakennettiin siitä lähtökohdasta, ettei Neuvostoliitolla olisi Suomen suunnalla puolustukseensa liittyviä epäilyksiä eikä sen tarvinnut pelätä Suomen alueen kautta tulevaa mahdollista välillistä uhkaa.
Vaikka uusi vastakkainasettelu oli kehittynyt lännen ja idän välille ja ”rautaesirippu” laskeutunut Eurooppaan, jännitys ei täydellä voimalla ulottunut Pohjolaan, josta muodostui eräänlainen kylmän sodan takatasku. Monet tutkijat pitivätkin Pohjolaa kylmän sodan kaudella malliesimerkkinä ”turvallisuusyhteisöstä”. Tällä termillä kuvattiin aluetta, jonka sisällä valtioiden kesken ei ole turvallisuusongelmia ja jossa kiistat ratkaistaan rauhanomaisesti, sekä alueen valtioiden että ulkopuolisten valtioiden kesken. Pohjola ei kylmän sodan aikana ollut puolustusliitto eikä yhteiseen turvallisuuspolitiikkaan pyrkivien maiden yhteenliittymä. Vaikka alue ei rakentunut eikä rakennu turvallisuuspolitiikan varaan, se saattoi toimia turvallisuuspoliittisena näyttämönä. Jotkut tutkijat puhuivat ”pohjoismaisesta tasapainosta”, jonka olemassaolon ulkopuoliset suurvallatkin näyttivät tunnustavan. Tämän analyysin mukaan yhden pohjoismaan painostaminen olisi johtanut vastatoimiin toisten pohjoismaiden tai toisen ulkovallan taholta.
Norjan ja Tanskan sotilaallinen ”Nato light -jäsenyys”, Ruotsin puolueettomuus ja Suomen puolueettomuuspolitiikka sekä pohjoismaiden yhteistyö takasivat vuosikymmenten ajan Pohjolassa vakaan kehityksen. Se poikkesi selvästi muusta Euroopasta, missä mahtavat asevoimat jatkuvasti seisoivat vastakkain. Pienetkinmuutokset eurooppalaisessa tasapainossa tai lännen ja idän välisissä suhteissa heijastuivat toki Pohjolaankin, mutta vaimeampina ja heikompina. Suomen puolueettomuuspolitiikka rakentui koko tämän ajan sen varaan, ettei Suomi joutuisi tai ettei sitä vedettäisi tilanteeseen, jossa se joutuisi vastakkain Neuvostoliiton kanssa.
Puolueettomuus on aina toimintatapa, ei itsetarkoitus. Suomi on aina pitänyt itseään maana, joka kuuluu Länsi-Eurooppaan taloudellisesti ja kulttuurisesti. Samalla Suomi on ottanut huomioon ulkoiset realiteetit, eli Paasikiven sanoin tunnustanut tosiasiat ja tehnyt siitä hyveen. Kekkosen sanoin: Suomi toteutti paradoksaalista ulkopolitiikkaa, mikä tarkoitti, että itäsuhteiden hyvä hoito teki mahdolliseksi länsisuhteiden kehittämisen. Kyseinen politiikka toimi läpi kylmän sodan vuosien. Suomi ja Pohjola pysyttäytyivät onnistuneesti varsinaisten jännitteiden ulkopuolella, vaikka alue sijaitsi Neuvostoliiton keskeisen sotavoimakeskittymän Muurmanskin välittömässä läheisyydessä. Kylmän sodan aikana pohjoismaiden keskinäinen virallinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen yhteistyö rajoittui YK-politiikkaan, rauhanturvaoperaatioihin ja kehitysyhteistyöhön. Tämä ei kuitenkaan estänyt maiden tiivistä epävirallista yhteydenpitoa. Erityisen vilkkaat yhteydet olivat Ruotsin ja Suomen välillä. Ulkoministerien ja ministeriöiden johtavien virkamiesten tapaamisia on järjestetty 1930-luvulta lähtien. Kylmän sodan päättyminen muutti kuitenkin tilanteen.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka tuli virallisen pohjoismaisen kanssakäymisen piiriin, vaikkakaan politiikan muista lohkoista poiketen sille ei perustettu omaa ministerineuvostoa. Suomi oli koko kylmän sodan ajan korostanut ulkopolitiikan ensisijaisuutta puolustuspolitiikkaan nähden. Yhtenä harvoista maista se oli noudattanut Pariisin rauhansopimuksessa määrättyjä sotilaallisia rajoituksia, jotka koskivat aseita ja miesvahvuutta. Suomi ylläpiti kuitenkin suhteellisen vahvoja maavoimia ja aluepuolustusta. Ruotsin puolustus oli sekin vahva etenkin ilma- ja merivoimien osalta, ja maalla oli ”salainen” kytkös Yhdysvaltoihin. Norjan ja Tanskan puolustus oli integroitu läntiseen sotilasliittoon Natoon. Suomi ja Ruotsi muodostivat kylmän sodan aikana vakautta lisäävän puskurivyöhykkeen Naton ja Neuvostoliiton välissä.
Kylmän sodan päättyminen muutti asetelmia
Kylmän sodan jälkeen moni asia muuttui. Jo ennen Suomen ja Ruotsin liittymistä Euroopan unioniin molemmissa maissa käytiin keskustelua puolueettomuudesta ja puolueettomuuspolitiikasta. Liittymisen yhteydessä ja sen jälkeen alettiin puhua ensin liittoutumattomuudesta ja sitten sotilasliittoon kuulumattomuudesta. Tällä viitattiin unioniin liittokuntana. Myöhemmin erityisesti Suomessa EU-jäsenyyttä perusteltiin myös sen turvallisuuspoliittisella ulottuvuudella – seikka johon presidentti Mauno Koivisto useasti viittasi.
Pian Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi ja Venäjä korvasivat YYA-sopimuksen uudella sopimuksella, jossa maininnat Saksasta ja sotilaalliset määräykset korvattiin uusilla, yhteistyötä koskevilla muotoiluilla. Uudessa sopimuksessa todetaan, että maat eivät salli alueidensa käyttöä toista osapuolta vastaan. Muilla Pohjoismailla ei ole vastaavanlaisia sopimuksia Venäjän kanssa, mutta esimerkiksi Saksalla on. Suurvaltojen välisen jännityksen lauettua Ruotsi toteutti mittavia muutoksia puolustuksessaan. Maa luopui yleisestä asevelvollisuudesta ja pienensi ratkaisevasti maavoimiensa kokoa sekä panosti voimakkaasti kansainvälisiin tehtäviin.
Tanska, jonka puolustusvoimat olivat jo kylmän sodan aikanakin suhteellisen rajoitetut, panosti sekin ensisijaisesti kansainvälisiin operaatioihin ja tiivisti entisestään yhteistyötään Yhdysvaltojen kanssa.
Yhtenä harvoista Euroopan maista Suomi jatkoi puolustuksessaan osapuilleen entisellä linjalla, pitäen yllä yleistä asevelvollisuutta, huomattavia maavoimia ja aluepuolustusta. Uutena asiana tuli ilmavoimien merkittävä vahvistaminen ja puolustuspolitiikan merkityksen korostuminen ulkopolitiikan rinnalla. Neuvostoliiton romahtamisen edellä Baltian maiden tulevaisuus nousi kaikissa pohjoismaissa poliittisesti merkittäväksi kysymykseksi, mutta sitä lähestyttiin eri tavoin. Suomessa auttamishalu oli suuri etenkin Viron suhteen, mutta valtiojohto presidentti Mauno Koiviston johdolla varoi vastakkainasettelua Neuvostoliiton kanssa. Pelätessään voimatoimien käyttöä Baltiassa Suomi ei halunnut esiintyä julkisesti tavalla, joka voisi tuntua provokatiiviselta.
Ruotsissa eri puolueet lähtivät suoranaiseen kilpalaulantaan Baltian maiden puolesta. Into oli suuri myös Tanskassa, Norjassa ja Islannissa. Ratkaisujen lähestyessä Islanti ”voitti kilpajuoksun” ja ehti ensimmäisenä tunnustamaan näiden maiden palautuneen itsenäisyyden. Muut pohjoismaat seurasivat nopeasti perässä ja niin myös Suomi. Aluksi kolmen ”uuden” naapurin ilmestyminen Itämeren piiriin synnytti uudenlaista pohjoismaista yhteistyötä maiden auttamiseksi, mutta myös kilpajuoksua auttajien välille. Esitettiin myös varoittavia arvioita Saksan taloudellisesta kiinnostuksesta alueella. Turvallisuuspoliittisesti jännityksen lieventyminen Itämeren alueella oli myönteistä, mutta asialla oli myös hankalampi puoli. Yhdelläkään Baltian maalla ei ollut omia puolustusvoimia, eikä sellaisten luominen käynyt kädenkäänteessä. Maat kärsivät turvallisuusvajeesta ja odottivat Naton täyttävän sitä.
Kesken Suomen EU-jäsenyysneuvottelujen Englanti ja Yhdysvallat tekivät julkisuudelta piilossa aloitteita, joilla tähdättiin Suomen ja Ruotsin liittämiseen Natoon vastaamaan Baltian puolustuksesta. Kumpikaan liittoutumaton maa ei siihen suostunut. Kysymys Baltian puolustamisesta ei kuitenkaan poistunut päiväjärjestyksestä. Liittyminen Euroopan unioniin muutti selvästi sekä Ruotsin että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, vaikka EU:n ulkopolitiikka ja varsinkin puolustuspolitiikka olivat tuolloin – kuten ovat edelleenkin – vasta muotoumassa. Jo liittymisen yhteydessä keskusteltiin kaksikon perussuuntauksesta eli puolueettomuudesta, liittoutumattomuudesta ja sitoutumattomuudesta. Suomessa mietittiin myös vakavasti sellaista mahdollista tilannetta, jossa EU ja Venäjä joutuisivat tavalla tai toisella vastakkain. Silloin ei vielä tiedetty, että näin tulisi kaksi vuosikymmentä myöhemmin käymään Ukrainan kriisin yhteydessä.
Pohjoismaiden sotilaallinen yhteistyö lisääntyy
Ensimmäiset yhteiset pohjoismaiset sotilaalliset rakenteet syntyivät 1990-luvulla. NORDCAPS-järjestelyn tarkoituksena oli kehittää yhteistyötä ja vahvistaa rauhanturvatoimintaa. Nordic Peace -harjoituksia on myös järjestetty vuosittain. Ruotsi, Norja ja Suomi lähtivät myöhemmin kehittämään varsinaista sotilaallista yhteistyötä. Tarkoituksena ei ollut liittoutua vaan etsiä käytännöllisiä synergioita. Myöhemmin myös Tanska liittyi tähän yhteistyöhön. Pohjoismaista puolustusyhteistyötä (NORDEFCO) tehdään tällä hetkellä yli sadassa eri hanketyöryhmässä. Ylin ohjausvastuu on puolustusministereillä, ja osallisia ovat puolustusvoimien komentajat, ministeriön johtohenkilöt sekä suuri joukko virkamiehiä.
Yhteistyö on konkreettista ja arkista ja käsittää myös strategisen kehitystyön, voimavarat, henkilöstön, koulutuksen, harjoitukset ja operaatiot. Kaikki maat eivät osallistu kaikkiin hankkeisiin. On selvää, että läntisen liittoutuman muuttunut suhtautuminen pohjoismaiden sotilaalliseen yhteistyöhön vaikutti Norjan ja Tanskan osallistumiseen NORDEFCO-yhteistyöhön. Aiemmin suhtautuminen oli selvästi penseämpää.
Suomen ja Ruotsin välille rakennettu yhteistyö on vielä syvempää ja monipuolisempaa kuin mitä NORDEFCOn piirissä tapahtuu. Lyhyessä ajassa on rakennettu suoria yhteydenpitokanavia maiden puolustusvoimien välille, avattu lentokenttiä ja satamia, perustettu yhteisiä yksiköitä, tiivistetty yhteisharjoituksia sekä tutkittu yhteisiä kalustohankintoja ja jopa kaluston yhteiskäyttöä. Molemmissa maissa on toistuvasti korostettu, että yhteistyö on käytännöllistä ja arkista. Yhteistyölle ei ole asetettu mitään osa- tai lopputavoitetta, vaan on päätetty edetä avoimen päiväjärjestyksen mukaan, ilman kiinteitä päämääriä.
Rinnan pohjoismaiden yhteistyön kehittämisen kanssa sekä Ruotsi että Suomi ovat ottaneet useita askeleita kohti Natoa, myös Nato-maiden kanssa tehtyjen kahdenvälisten aiesopimusten ja erilaisten aiepöytäkirjojen muodossa. Ruotsi ja Suomi ovat myös lisänneet huomattavasti harjoitustoimintaa länsivaltojen kanssa. Tätä on perusteltu sillä, että erilaiset yhteistyöjärjestelyt tuovat tarvittavaa tietoa ja osaamista.
Etenkin harjoitustoiminnan on katsottu olevan edellytys osallistumiselle kansainvälisiin operaatioihin ja siten mahdollistavan yhteistoiminnan. Samalla sekä Suomessa että Ruotsissa käydyssä keskustelussa on esitetty kysymys, onko meneillään asteittainen liittyminen Natoon. Molemmissa maissa tämä on virallisesti kiistetty,
mutta tähän sopii sanoa, että kyllä kansa tietää…
Ryömintävaihteella kohti Nato-jäsenyyttä?
Suomessa useassa hallitusohjelmassa on todettu, että maa varaa itselleen mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä. Yleisessä keskustelussa on lähinnä liittoutumisen puolestapuhujien taholta sanottu, että Suomella olisi liittymisoptio. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että mitään optiota ei ole eikä voi olla. Naton peruskirjan mukaan jokaisella demokraattisella maalla on kuitenkin halutessaan oikeus anoa jäsenyyttä, eikä liene epäilystäkään, etteikö Suomi täyttäisi jäsenyysehtoja. Samalla on kuitenkin todettava, että varsin selvä enemmistö suomalaisista mielipidemittauksesta toiseen vastustaa Nato-jäsenyyttä.
Ruotsissa asiaa on lähestytty toisin. Hallitus on yksiselitteisesti ilmoittanut, että liittyminen ei ole ajankohtainen ja ettei jäsenanomuksen jättämistä tai jäsenyyttä ylipäätään suunnitella. Samalla on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että aikaisempi konsensus asian ympärillä on murentunut. Tällä hetkellä oppositiossa olevat porvarilliset allianssipuolueet ovat jäsenyyden kannalla. Nato-jäsenyyden kannatus on ruotsalaisten keskuudessa ollut nousussa Ukrainan tapahtumien jälkeen. Ruotsissa on kuitenkin pitkä perinne hoitaa ulkopolitiikkaa laaja-alaisesti ja välttää vastakkainasettelua, mistä johtuen tilanne on säilynyt verrattain vakaana. Naton kannalta Ruotsi ei varmaankaan olisi ongelmallinen jäsen, mutta Suomen yli tuhat
kilometriä pitkä itäraja herättänee mietteitä. Toisaalta Baltian puolustaminen ei ole realistista Naton nykyisen läsnäolon voimin, mutta helpottuisi huomattavasti etenkin Ruotsin mutta myös Suomen kautta. Siinä ilmeinen syy Naton mahdolliseen kiinnostukseen.
Kaiken edellä mainitun perusteella katsomme, että Suomella ja Ruotsilla on tärkeä tehtävä ylläpitää vakautta toimimalla sotilaspoliittisesti sitoutumattomana puskurina Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella. Haluamme säilyttää Itämeren mahdollisimman vapaana sotilaallisesta jännitteestä ja vastakkainasettelusta.
Ruotsin yli kaksi vuosisataa jatkunut idänpolitiikka ja Suomen rauhanomaisen rinnakkaiselon periaate ovat vaimentaneet suurvaltojen vastakkainasettelun vaikutuksia Euroopan pohjoisosissa. Vaikka maailma on muuttunut, ei ole tapahtunut mitään sellaista, jonka perusteella olisi syytä luopua näistä koetelluista periaatteista. Mielestämme Pohjolan tulisi säilyä rauhanomaisena sivunäyttämönä tai takataskuna.
Maarit Feldt-Ranta ja Larserik Häggman