Kun hallituspuolueiden kansanedustajia kuuntelee eduskunnassa, on aivan selvää, että halveksunta ja väheksyntä ay-liikkeen suuntaan on monien Kokoomuksen ja Keskustan kansanedustajien keskuudessa laajaa ja laadultaan perustavaa laatua olevaa. Moni hallituspuolueen kansanedustaja on kieli pitkällä odottanut, että he saisivat panna ay-liikkeen polvilleen, asioista viis. Perussuomalaisia viedään tältäkin osin hallituksessa kuin litran mittaa.

Ehkä julkeinta sopimusyhteiskunnan ja työmarkkinaosapuolien väheksyntää on hallituksen suunnalta osoitettu syyttely työmarkkinoiden aikaansaamattomuudesta. Jos katsotaan mitä tahansa viime vuosina tehtyjä isoja ratkaisuja – tärkeimpinä esimerkkeinä eläkeuudistus ja maltilliset palkkaratkaisut – ovat ratissa ja puikoissa olleet juuri työmarkkinaosapuolet. Hallitus, sekä edellinen että nykyinen, on samana ajanjaksona saanut aikaan lähinnä julkisia riitoja.

Kokoomuksen pitkäaikainen ex-kansanedustaja Kimmo Sasi (Kok) on vasikään kirjoittanut Elinkeinoelämälle tilausraportin, jossa perustellaan miksi työntekijät ja työnantajat eivät saisi sopia asioistaan keskenään kuten kaikissa muissa länsimaisissa, vaan tarvitaan pakkolait, joilla estetään demokratioissa toimiva sopimusperiaate. Surkuhupaisaa on, että perussuomalainen työministeri Jari Lindström hokee kuin papukaija eduskunnassa, että hallituksen on pakko, pakko, pakko tuoda pakkolait.

Pääministeri Juha Sipilä (Kesk), jonka media ja keskustalaiset nostivat ennen vaaleja messiaanisiin korkeuksiin, on osottautunut työnarkkinoita täydellisesti osaamattomaksi, lyhyen pinnan omaavaksi yritysjohtajaksi. Sipilän tyyli uhkailla ja kiristää milloin pakkolaeilla, milloin presidentin luo menemisellä, ei sovi sopimusyhteiskuntaan, eikä sillä voi johtaa kansakuntaa. Saatika, että sillä saataisiin aikaan sopimuksia.

Valtionyhtiö Posti on törkeällä tavalla yrittänyt käyttää rikkurityövoimaa ja todella alhaisella tavalla vielä painostanut omia työntekijöitän kouluttamaan näitä rikkureita, jotta he voisivat viedä Postin vakituisilta työntekijöiltä sekä näiden työt että työehdot. Ja mitä tekee valtionyhtiöpolitiikasta vastaava omistajaohjausministeri Juha Sipilä. Ei mitään.

Valtionvarainministeriön pitkäaikainen kirstunvartija, ex kansliapäällikkö Raimo Sailas ei ole suuri suosikkini. Mutta hän puhuu usein totta. Sailas kirjoitti jokin aika sitten Helsingin Sanomissa seuraavasti: ”Hallituksen virhearvioista ja hapuilusta huolimatta edellytykset kustannuskilpailukykyä tuntuvasti kohentaviin ratkaisuihin ovat yllättäen auenneet. Näkymät kirkastuivat, kun SAK:n hallitus toi pöytään oman esityksensä. Sen mukaan järjestö on valmis sopimaan palkkojen nollakorotuksista ensi syksynä avautuvalla uudella sopimuskierroksella ja hyväksymään periaatteen, jonka mukaan vientiteollisuus määrittelee vastedes palkankorotusten ylärajan. Lisäksi SAK on valmis hyväksymään yhteen laskien tuntuvat alennukset työnantajan sairausvakuutusmaksuun, työttömyysvakuutusmaksuun ja työeläkemaksuun ja kehittämään paikallista sopimista työehdoista.

Ellei hallitukselle kelpaa tällainen linjaus, pitää kai uskoa, että hallituksen tavoitteena tosiaan on sopimusyhteiskunnan murtaminen. Elinkeinoelämän keskusliitto haikailee liittokohtaisia sopimuksia. Miten ne voisivat olla parempi vaihtoehto kuin keskitetty nollasopimus, työrauha ja tuntuva välillisten työvoimakustannusten alennus?”

Ei mitenkään. Hallitus on mennyt elinkeinoelämän pukukoppiin.