SDP on tänään asettanut kolme ehdokasta puolueen sisäiseen äänestykseen, jossa jäsenistömme valitsee mielestään parhaimman ehdokkaan tammi-helmikuussa 2018 pidettävään presidentinvaaliin.

Pidän hyvänä, että sosialidemokraatit järjestävät presidenttiehdokkuudesta esivaalin. Kilvoittelu tekee varmasti hyvää ehdokkaille, joiden on esivaalikampanjan aikana pohdittava teemojaan ja kirkastettava viestiään. Samalla suomalaiselle sosialidemokraattiselle liikkeelle tarjoutuu mahdollisuus keskustella sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta että arvojohtajuudesta.

Esitetyt näkemykset, ettei presidentinvaaliin kannattaisi nykyisen tasavallan presidentin suuren kansansuosion vuoksi asettaa omaa ehdokasta, tuntuvat itselleni vierailta. Jos yhteiskunnallisiin tehtäviin olisivat kulloinkin ehdokkaina vain ne, jotka varmuudella uskovat tulevansa valituksi, näyttäisi demokratiamme kovin toisenlaiselta.

Maailma on muuttunut paljon tammikuusta 2012, jolloin Suomessa edellisen kerran äänestettiin presidentistä. Länsimaisessa demokratiassa presidentin valintaa ei voi ohittaa pelkkänä muodollisuutena tai pitää presidentin tehtävää automaattisena henkilöjatkumona. Kansalaisten ja heitä edustavien poliittisten puolueiden on syytä vähintään kuuden vuoden välein käydä perinpohjainen keskustelu maamme ulko- ja turvallisuuspoliittisesta asemoitumisesta ja roolista alati muuttuvassa maailmassa. Katseen on oltava paitsi menneessä myös tässä hetkessä ja erityisesti tulevassa.

Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyy pitkä konsensuksen perinne. Olen itsekin suurissa linjoissa tämän konsensusperinteen kannattaja. Avoimessa demokraattisessa yhteiskunnassa on kuitenkin tärkeää, että vaikeimpiakin kysymyksiä tarkastellaan myös kriittisesti ja keskustelua ei vaienneta. Asioista on voitava puhua suoraan ja asioiden oikeilla nimillä. Ulkopolitiikkaa ei pidä monopolisoida vain joidenkin etuoikeudeksi eikä presidentin tehtävää pidä mystifioida.

Sosialidemokraatit ovat viime vuosina olleet kovin kilttejä suhteessaan Sauli Niinistöön. Keskustelua on enimmäkseen käyty vain siitä, mistä olemme olleet samaa mieltä, kuten hyvistä naapuruussuhteista ja liittoutumattomuudesta. Sosialidemokraattien on kuitenkin uskallettava sanoa ääneen myös ne asiat, joista olemme eri mieltä.

Mielestäni Sauli Niinistön kaudella on ulkopolitiikassa otettu joitakin valitettavia taka-askeleita. Ensinnäkin Suomi on silmiinpistävällä tavalla vetäytynyt maailmalta, eikä ole osoittanut tahtoa olla aktiivinen globaali toimija samalla tavoin kuin vielä presidentti Halosen aikana.

Olin niin ikään pettynyt siihen, että Niinistö jäi pois tärkeästä Rion kestävän kehityksen huippukokouksesta, jossa haettiin yhteisiä ratkaisuja aikamme merkittävimpiin globaaleihin haasteisiin – mm. köyhyyteen ja ilmastonmuutokseen. Mielestäni se oli väärä viesti Suomelta ja kertoo siitä, että kunnianhimo ei ole riittävän korkealla. Suomi on tunnettu maailmalla ratkaisujen tuottajana – tämä lupaus on myös syytä lunastaa.

Keskinäisriippuvuuden maailmassa Suomen pitää olla vahvemmin läsnä maailmalla; nyt olemme kiistatta vetäytyneet. Suomen ja suomalaistenkin kohtalo ratkeaa kerta toisensa jälkeen uudelleen sen seurauksena, miten maailman jännitteet asettuvat. Miten edistyksellinen, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta korostava ja edistävä kansakunta pystyy kansainvälisillä areenoilla ottamaan arvojohtajuutta sekä puhumaan ja toimimaan muiden pohjoismaiden rinnalla niin, että meitä kuunnellaan.

Myös presidenttiehdokkaiden kannanotot arvojohtajana on syytä läpivalaista. Suvaitsevaisuuden puolesta on voitava puhua ilman, että syytetään ääripäiden edustajaksi. Suvaitsevaisuus, monenlaisten kulttuurien ja heimojen rinnakkaiselo on vanha suomalainen perinne. Suvaitsevaisuus ei ole ääripää. Ääripäitä on vain yksi – se, joka ei tunnusta demokraattisia, humaaneja arvoja ja jokaisen jakamatonta ihmisarvoa. Sauli Niinistön taannoinen puhe ääripäistä tuli leimanneeksi aivan suotta monet ihmiset, jotka ovat puhuneet ja tehneet työtä hädässä olevien auttamiseksi. Arvojohtajuus edellyttää empatiaa ja yhdistää ihmisiä, ei syvennä olemassa olevia jakolinjoja.

Presidentin on autettava kansakuntaa pohtimaan, mitä jakamaton ihmisarvo ja suvaitsevaisuus käytännössä tarkoittavat. Hänen on kannettava aidosti huolta kansan kahtiajaosta. Kun maan hallitus tekee moniin ihmisiin kohdistuvia leikkauksia, täytyy presidentin ymmärtää ihmisten arjessa kokemaa huolta, hätää tai osattomuutta. Presidentin tehtävä on osoittaa, mikä pitää kansakuntaamme koossa.

Haluan olla koko edistyksellisen Suomen kokoava ehdokas, joka yhdistää kansanvaltaa, tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta kannattavat suomalaiset yhteiseen työhön paremman ja kansainvälisemmän Suomen puolesta. Suomi tarvitsee presidentin, joka on oikeudenmukaisuuden ääni. Haluan, että Suomi tunnetaan aktiivisena kansainvälisenä toimijana, joka yhdessä muiden kanssa hakee ratkaisuja aikamme vaikeimpiin kysymyksiin. Demokratia tarvitsee vaihtoehtoja. Myös tänään.

Maarit Feldt-Ranta